Reilu vuosi sitten olin vielä syvällä pohjalla ja mietin päivittäin mitä elämälläni tekisin. Elämä rullaili omalla painollaan, kun kulutin päiväni lukiossa istuen. Ei se vaan tuntunut hyvältä. Halusin päästä eteenpäin elämässä ja mietin ratkaisua päivittäin. En tiedä miten ja mistä sain voimaa lähteä. Olin jo edellisenä vuonna hakenut toiseen paikkaan yhteishaussa, mutta jättänyt pääsykokeet väliin, peläten muutosta. Jokin sai tekemään sen uudestaan. Tein sen ja uskalsin jopa pääsykokeisiin. Sitten yhtenä kesäpäivänä sainkin kirjeen, jossa mut hyväksyttiin opiskelemaan kutsumusammattiani. Olin jo pitkällä. Sitten käytiin katsomassa muutamaa asuntoa, löydettiin sopiva ja samana päivänä tehtiin varaussopimus. Mulla oli asunto, opiskelupaikka ja elämä edessä. Nyt mulla on ne konkreettisesti.
"Aina uusi alku on jokainen lopetus.
Jokainen vastoinkäyminen on opetus.
Jos uskot johki niin itseesi usko.
Sust on just siihe mihin uskot et sust on.
Taivas rajana, senkin voi ylittää.
Rajat rikkoutuu kun jaksaa yrittää.
Älä anna kenenkään sua maahasi painaa.
Mieli positiivisena aina."
Muutimme tänne Ilpoisiin virallisesti oikeastaan vasta päivä ennen koulun alkua. Silloin tavarat olivat jo järjestyksessä ja kämppä näytti kodilta, mutta eihän se vielä silloin siltä tuntunut. Kun koulut alkoivat, jännitti ja vähän ehkä pelottikin. Selvisin esimmäisestä ja toisesta päivästä, sitten viikosta ja nyt olen selvinnyt jo kahdesta viikosta. Kolmas viikko starttaa, kämppä tuntuu kodilta, Turku asuinpaikkakunnalta ja koulu hyvältä. Hyvältä, mutta ehkä vähän raskaalta melkein puolen vuoden tauon jälkeen.
Vähän aikaa sitten elämäni elämä on nyt historiaa, enkä unohda sitä, mutten myöskään sitä erityisesti kaipaa. Olihan se helppoa asua vanhempien hoivissa ja antaa niiden hoitaa asiat. Olihan se helpompaa käydä koulua, jossa tietää lähes jokaisen ja tuntee monet jo yläasteelta. Olihan se helppoa tehdä asiat helpoimman kautta, mennä sieltä mistä aita on matalin. Mun kohdalla se ei todellakaan ollut oikea ratkaisu. Kai lukio sivistää ja muuta vastaavaa, mutta oon sitten mieluummin tyhmä, kun kärsin sellaisessa paikassa, johon en kuulu. Lisäksi vaikka olen Mynämäkeä kasvualustana koko ikäni käyttänyt, en enää koe sitä hyväksi asuinpaikaksi. Se ei vaan ole se paikka, mihin kuulun. Kuulun tänne, kauas siitä kaikesta vanhasta.
Kaiken tän jälkeen en voi muutakun todeta; oon onnellisempi kuin koskaan!
~Ella
