Kuten moni jo tietää, mulla menee jo paljon paremmin kuin ennen. Oon lopettanut lukion, sain työkokeilupaikan päiväkodista, hain toiseen paikkaan opiskelemaan ja sen soveltuvuustestit ovat jo lähellä. Töissä on hieman raskasta, mutta siihenkin tottuu. Surettaa, etten nää enää niin paljon kavereita lukiosta. Kaikkeen tottuu. Pitkästä aikaa silti masentaa, itkettää, suruttaa ja ahdistaa. Eikä se asia edes liity mitenkään mun vanhoihin oloihin, vanhoihin asioihin tai vanhoihin pelkoihin. Se on ihan uutta. Silti kaikki päättyy hyvin. Tiedän sen, vaikka nyt en edes käsitä miten maailma voi olla näin julma. Enkä käsitä, miten hetkessä kaikki voi muuttua. Enkä oikeastaan vielä käsitä koko asiaa. En osaa käsitellä sitä, vaikka tiedän, että kaikki vielä korjaantuu ja palaa entiselleen. Ehkä hitaasti, mutta kuitenkin. Eikö niin? Lupaatsä mulle? Sun on pakko luvata. Tänään menin töihin kyllä joo, mutten pystynyt olemaan rauhassa, en pystynyt keskittymään, en pystynyt olla ajattelematta, enkä oikeestaan pystynyt tekemään yhtään mitään. Soitin sairaslomaa tämän päivän, luultavasti huomisen ja ehkä myös vielä keskiviikonkin. Koko päivän oon vaan ollut. Maannut sohvalla, välillä nukahtanut, herännyt taas ehkä satunnaiseen painajaiseen ja jatkanut nukkumista. Tuijotellut teeveetä ja odottanut, että pääsisin jonnekkin pois kotoa. Tästä ehkä lähdenkin käväisemään enoni luona. Jos ajatukset vaikka lähtisivät pois tästä karusta maailmasta.
 |
| Päivät mietin ja päivät kadotan, odotan vaan sun ja sun hymysi palaavan. ♥ |
Lopuksi kuvia lauantailta:
